Uskonto on hyvin mielenkiintoinen aihealue ainakin omasta mielestäni. Kävin lukiossa kaikki uskonnon kurssit yhtä lukuun ottamatta ja varsinkin hieman erikoisemmista uskonnoista, kuten luonnonuskonnoista ja Intian uskonnoista kertovat kurssit olivat yksiä mielenkiintoisimpia. Tämä postaus pyhitetään kokonaan uskolle ja seuraavaksi avaankin hieman sitä, miksi minä en kuulu kirkkoon enää.
Taustaa
Kuuluin evankelis-luterilaiseen kirkkoon siihen asti, kunnes täytin viime marraskuussa 18 vuotta. Heti aamulla herättyäni menin nettiin ja täytin eroilmoituksen kirkosta. Asia oli heti hoidettu ja tuntui hyvältä päättää niin ''suuresta'' asiasta täysin itsenäisesti. Kävin rippikoulun kuten kaikki muutkin enkä silloin ajatellut rippikoulua uskontoon liittyvänä asiana, vaan halusin lähinnä viettää aikaa ystävieni kanssa sekä tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Ei 15-vuotiaana oikein kunnolla ajattele, tai en ainakaan itse ajattele, mikä merkitys rippikoululla ja konfirmaatiolla nyt oikeastaan on. Leiriä en kuitenkaan vaihtaisi mihinkään, siihen liittyy useita mukavia muistoja! Oppitunnitkaan eivät olleet kovin tylsiä, sillä kuten mainittua, uskonnot kiinnostavat minua ainakin jonkin verran.
Miksi erosin?
Miksi sitten erosin kirkosta? Siksi, koska minä en usko siihen Jumalaan, johon evankelis-luterilaisessa kirkossa uskotaan. Minun uskoni ei ole sellainen enkä pysty uskomaan asioihin, joita Raamatussa kerrotaan. Oloni oli hyvin ristiriitainen esimerkiksi jumalanpalveluksissa, koska minusta tuntui, että minun pitäisi rukoilla muiden mukana, koska kuulun siihen instituutioon. En kuitenkaan uskonut rukousten sanomaan ja tuntui väärältä, mikäli lausuin niitä muiden mukana. Joten miksi ihmeessä olisin kirkon jäsen, jos en pysty seisomaan sen oppien takana ja minulla on mahdollisuus erota siitä?
Seuraukset
Nyt kirkosta eroamisen jälkeen minulla on hyvin levollinen olo silloinkin, kun joudun jonkin tilaisuuden takia menemään kirkkoon, esimerkiksi viime jouluna joulukirkossa. Minun ja kirkon välillä on hyvin selkeä raja siitä, etten kuulu kirkkoon ja itselleni on selvää, että minun ei tarvitse yrittää ''esittää'' mitään. Minä tiedän, että minun ei tarvitse rukoilla edes muodon vuoksi. Tietenkin nousen seisomaan silloin kun muutkin, koska olisi hyvin epäkunnioittavaa seurakuntaa kohtaan, mikäli jäisin istumaan penkkiin. Rukouksiin en kuitenkaan yhdy vaan voin rauhassa ihailla sitä, kuinka muut ihmiset ovat jo löytäneet sen asian mihin uskovat ja pystyvät ilmaisemaan sen ääneen. Ehkä minullekin valkenee joku päivä tarkasti se, mihin minä uskon vai uskonko mihinkään.
Haitat ja hyödyt
Toki kirkosta eroamisessa on joitain miinuspuolia. En esimerkiksi luultavasti pääse kirkossa naimisiin, mutta en edes koe haluavani kirkkohäitä. En myöskään voi olla kummi - virallisesti. Tietenkään kirkko ei voi kieltää minua olemasta lapsen kummina, mutta sitä ei merkitä kirkon tietokantoihin enkä saisi kirkolta kummitodistusta. Mutta vaikka en olisikaan kenenkään kummi, ei se tarkoita, ettenkö voisi olla jonkun lapsen kanssa läheinen. Kummius on kuitenkin oikeastaan vain nimellinen asia. Myöskään yksi omista kummeistani ei luultavasti taida kuulua kirkkoon, mutta silti koen hänet kummikseni. Tämä kummiasia oli se kynnyskysymys, jota mietin eniten ennen kuin erosin kirkosta, mutta edelliset pohdinnat varmistivat päätökseni eroamisesta. Kirkkoon kuulumattomuus ei siis omalla kohdallani ole mikään ongelma. Ja hei, lisäksi säästän kirkollisveron, joka olisi omalla kohdallani näillä tuloilla ollut noin kolmisen euroa vuodessa! Kaikki on kotiin päin!
Mihin uskon?
Usko ei ole minulle täysin selvä asia ja se tulee luultavasti olemaan koko elämän mittainen tutkimusretki. Voisin kuvailla uskovani ehkä jonkin asteiseen karmaan sekä uudelleen syntymiseen. En halua ajatella niin, että kuoleman jälkeen loppuu kaikki tietoisuutta myöten. En tietenkään voi täysillä uskoa ja todistaa tätä asiaa vedenpitäväksi, mutta toivoisin, että kuoleman jälkeen sielu siirtyy toiseen elävään olentoon, esimerkiksi ihmisen sielu uuteen ihmiseen, kissan sielu uuteen kissaan ja niin edelleen. Emme muista tämän hetkisestä elämästämme mitään, vaan aloitamme kaiken ikään kuin alusta. Tämä voisi selittää esimerkiksi sen, että miksi jotkut lapset tietävät asioita ihmisistä, joita he eivät ole ikinä tavanneet. Olisiko syynä se, että lapsena voi vielä muistaa jotain edellisestä elämästä? Aikuiseksi kasvaessa nämä muistot haalistuisivat ja lasten kertomukset kuulostavat höpsöiltä.
Voin myöntää, että tuntuu vähän hassulta, jos joku uskoo kirjaimellisesti siihen, mitä esimerkiksi Raamatussa sanotaan. Toisaalta jostakin tuntuu varmasti hassulta äskeinen selitykseni uudelleen syntymisestä. Mutta mitä sitten? Se ei ole minulta tai keneltäkään muulta pois, jos uskomme eri asioihin tai on kokonaan uskomatta. Tärkeintä on, että jokainen saa uskoa juuri niin kuin haluaa ja itse kokee oikeaksi.
Ihan mahtavaa, jos jaksoit lukea tänne asti! Minkälainen sinun suhteesi on uskontoon?
