Mitä uutta annettavaa minulla on?

Blogimaailma on niin kamalan edistynyttä. Jostain luin sellaisen kuvauksen, että yksittäiset postaukset ovat kuin aikakauslehtien loppuunsa asti muokattuja artikkeleita: kuviin on panostettu ja ne on otettu sillä kaikista parhaimmalla kameralla, tekstistä löytyy selkeät alkujohdannot, käsittelyosat ja loppupäätelmät ja kaiken lisäksi vielä asetukset hakukoneita varten ovat täydessä tällingissä. Eikä tämä jää vain yhteen postaukseen, vaan uusia postauksia uusine aiheineen tulee tasaisesti pitkin viikkoa. Ja tämä kaikki on toteutettu parhaimmillaan vain yhden ihmisen voimin. Entä sitten kun itse ei pystykään tällaiseen? Mitä annettavaa itsellä on tälle näin pitkälle edistyneelle blogimaailmalle?

Kaikista eniten päässäni pyörii juurikin tuo otsikon kysymys: mitä uutta annettavaa minulla on? Kaikista aktiivin postausaikani oli vuonna 2017 aloittaessani tämän blogin, jolloin postauksia ilmestyi aika lailla joka toinen päivä. Nyt jälkeen päin ajateltuna tahti oli ehkä liian kova, koska kaikki parhaimmat ideat tuntuvat jo olevan käytetty ja postattu. Kaikki mikä nykypäivänä tulee mieleen, tuntuvat jo olevan toteutettu tuolloin kohta kolme vuotta sitten. Ja samaan aikaan muut blogit ne vain edistyvät edistymistään ja uusia aiheita vain putkahtelee putkahtelemistaan.

Tässä kohtaa voidaan kuitenkin alkaa miettimään sitä, että minkä takia oman blogin pitäisi olla erityinen. Kukaan ei varmasti ole yksin sen ajatuksen kanssa, että on vain tavallinen ihminen tavallisessa elämässä, jossa ei ole oikeastaan mitään kamalan erikoista muihin verrattuna. Ehkä näissä huippuhienoissa blogeissakaan siellä ruudun takana oleva ihminen ole mitenkään kovin erikoinen, vaan hän vain on erittäin hyvä etsimään ne arjen huippuhetket ja jakamaan ne hienolla tavalla blogiinsa. Sekin on ihan mahtava taito, ja osoitus myös siitä, että osaa nauttia arjen pienistä hetkistä suurella tavalla.

Otsikon kysymykseen vastaus on se, että uutta annettavaa minulla on oma persoonani. On olemassa vain yksi minä, eikä sitä voi kukaan muu antaa blogimaailmalle. Asia erikseen on se, onko siinä mitään erikoista tai seuraamiseen kannustavaa. Kaikkien ei tarvitse yltää aikakauslehtien artikkelien tapaisiin postauksiin, vaan tätäkin harrastusta voi toteuttaa ihan omalla tavallaan.

Inspiraatiota tähän postaukseen sain Pancake Palacen Sannan postauksesta Kannattaako enää blogata? Kannattaa käydä lukaisemassa se ja postauksen kommenttikentästä löytyy huippukeskustelua aiheesta!

Onko bloggaaminen aiheuttanut sinulle paineita?

Inssi läpi kolmannella - huono kuskiko?

Nyt on ajokortti ollut minullakin taskussa reilut kolmisen kuukautta ja olen rauhassa saanut sulatella sitä, kun inssi ei mennytkään ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä läpi. Lähes jokainen tuttuni on saanut kortin heti ensimmäisellä ajokoekerralla tai enintään toisella, mutta mitä sitten, kun itselläni meni siihen jopa kolme kertaa?

Käydään ensin läpi se, mikä meni ensimmäisissä insseissä pieleen. Aivan ensimmäisellä kerralla minua jännitti aivan kamalasti: viimeinen ajotuntini oli saman päivän aamuna ja minun piti herätä jo kuudelta sen takia, joten kovin hyvin en ollut saanut nukuttuakaan.

Vähien yöunien lisäksi tämä viimeinen ajotunti ei mennyt oikein nappiin, vaan juuri suurimmassa heikkoudessani eli peruuttamisessa tuli ongelmia. Kamalan jännityksen ja kovin huonon luottamuksen kanssa menin sitten inssiin ja eihän se hyvin mennyt. Ja arvaa mistä tämä johtui. No peruuttamisesta tietenkin! Minulla tapahtui virhe etäisyyksien arvioinnissa, koska minun oli määrä peruuttaa kahden auton väliin ja jotenkin menin harhaan etäisyyksien kanssa ja meinasin kolhaista toista autoa, jolloin tutkinnon vastaanottaja joutui painamaan oman kytkimensä pohjaan. Niille tiedoksi jotka eivät tiedä, niin jos tutkinnon vastaanottaja joutuu käyttämään omia polkimiaan inssin aikana, se tarkoittaa suoraan hylättyä. Tämän jälkeen tiesin pelin olevan menetetty ja koska ajatukset eivät oikein enää olleet kasassa, niin tämän jälkeen sattui myös joitain ajojärjestysvirheitä. Onneksi vaaratilanteilta vältyttiin silti.

Toisella kerralla jännitti jo selvästi vähemmän, sillä tiesin, ettei ole maailmanloppu, vaikka inssi ei menisikään läpi. Tämä toinen kerta menikin jo oikein mukavasti ja jopa peruuttaminen onnistui! Mutta sitten jo inssin alkupuolella sattui virhe, joka johti hylkäämiseen. Olin juuri saanut inssin vastaanottajalta ohjeet siitä, minne pitää ajaa seuraavaksi ja jäin miettimään ajoreittiä. Tietenkin juuri silloin ajan suojatien yli ja suojatielle on juuri tulossa jalankulkija. Tutkinnon vastaanottaja vetäisee jarrut pohjaan ja ensimmäinen ajatukseni on, että nyt meni auto rikki kun ihan noin vain pysähtyy. En siis tässä vaiheessa ollenkaan huomannut tätä jalankulkijaa. Kun hän tulee näköpiiriini tuulilasin reunan takaa, tajuan mistä jarrutus johtui ja tajuan, että nyt tämäkin oli sitten tässä. Kysyin vielä nolona tältä tutkinnon vastaanottajalta, että jatkanko silti inssin loppuun asti, koska olimme vielä hyvin alkupuolella ajokoetta. No, se jatkettiin loppuun asti ja kyllä harmitti, kun loppuinssin aikana ei sattunut mitään virheitä.

No, kolmas kerta sitten lopulta toden sanoi! Kolmannella kerralla minua ei jännittänyt enää oikeastaan ollenkaan, koska tiesin jo miltä tuntuu, kun korttia ei vain saakaan. Mutta tälle päivälle sattui aivan kamala rankkasade enkä ollut ennen edes ajanut sellaisella säällä, joten hieman mietitytti miten siinä käy. Kyllä tuntui hurjalta ajaa jopa kuuttakymppiä isommalla tiellä sellaisella säällä ja pelotti, että auto karkaa käsistä vesiurissa! No, vesisade tuotti sitten kuitenkin jonkinlaista onnea ja kolmannella kerralla viimeinkin ajolupa ja kortti irtosi. Olinpas sitä kyllä iloista tyttöä ja heti työkaverille piti asiasta iloita, joka tuli minua autokoululta hakemaan!

Tuolloin kortin saadessani olin vielä hyvinkin kesätöissä ja työpaikka sijaitsi kauempana keskustasta. Sinne sainkin kortin saamisen jälkeen lähes joka päivä ajaa ja ajamallahan sitä oppii varmemmaksi kuskiksi. Oli aivan mahtavaa, että heti kortin saamisen jälkeen sain ajaa niin paljon ja opetella sitä, että on oikeasti aivan yksin vastuussa sellaisesta metallikasasta eikä kukaan ole auttamassa omilla polkimillaan, jos jotain sattuu.

Hyväksi kuskiksi en itseäni kuitenkaan kutsuisi. Olen hyvin arka ja vältän mahdollisimman paljon sellaisia paikkoja, joissa voi tulla mäkilähtö. Tietenkin sitäkin vain oppisi tekemällä, mutta kaikista pahin on se tunne, kun auto sammuu ja takanasi on joku toinen odottamassa. Tykkään myös kaikista eniten ajaa yksin, koska silloin olen periaatteessa vastuussa vain itsestäni. Aika harvoin olen vapaaehtoisesti lähtenyt ajamaan niin, että joku toinen on kyydissä, koska silloin on niin kova vastuu toisesta ihmisestä. Kova itsesuojeluvaistoni puskee siis esille myös tässä ajohommassa.

Nämä hylätyt inssit kuitenkin opettivat hyvin arvokkaita asioita. Ajotunneilla ei esimerkiksi ikinä osunut vastaan tilannetta, jossa en olisikaan huomannut jalankulkijaa suojatiellä. Kun tämä asia tapahtui inssissä ja turvallisesti niin, että toisella oli vielä polkimet hallussaan, opin tarkkailemaan suojateitä vielä entistä tarkemmin. Nykyään aina kun menen suojatielle, tarkistan sen reunat monta kertaa ja vielä tunnollisesti kuolleen kulmankin, koska nyt vain minä olen vastuussa siitä että auto pysähtyy. Peruuttamista parkkiin kuitenkin vältän, koska peilien kautta hahmottaminen on minulle tosi hankalaa ja oman diagnoosini mukaan minulla on muutenkin vaikeuksia avaruudellisen hahmottamisen kanssa. Mielelläni parkkeeraan siis sellaisiin paikkoihin, mistä pääsee nokka edellä pois.

Loppujen lopuksi kolmesta inssikerrasta oli vain hyötyä oppimisen kannalta ja niistä sai paljon lisää ajokokemusta. Oli myös hyvä huomata, että hylkääminen ei johda maailmanloppuun vaan kaikki jatkuu ihan entiseen malliin, vaikka korttia ei heti saisikaan. Tämä pätee ihan kaikkiin muihinkin osa-alueisiin elämässä: kannattaa vain yrittää uudelleen, jos heti ei onnistu!

Onko sinulla ajokortti ja kuinka monta inssikertaa sen saamiseen meni?

Kun opiskelupaikkaa ei tulekaan

Eilen töiden jälkeen menin kovan jännityksen saattelemana tarkistamaan ties monennettako kertaa, onko Opintopolkuun tullut jo tieto opiskelupaikan saannista. Ja sinnehän se oli tullut, mutta yllätys ei ollut kovin mieluinen...

Paras tulos oli 27. varasija, ja sisään pääsemiseen jokaisen valitun pitäisi perua osallistumisensa sekä monen varasijalla olevankin. Voikin siis jo aika varmasti sanoa, että tänä syksynä en tule aloittamaan yliopistossa opiskelua. Aika monet kyyneleet tuli tirautettua, vaikka olinkin tietoinen, että loppujen lopuksi hyvin pieni osa pääsee heti opiskelemaan. Tietenkin olin toivonut, että pääsisin opiskelemaan, kun olin kerta hakemuksenkin lähettänyt ja käynyt kaikissa pääsykokeissa. Tällä kertaa kuitenkin kävi näin, eikä asialle voi enää mitään.

Eilisen illan sekä tämän aamupäivän olenkin tutkinut avointa yliopistoa. Ajattelin siellä opiskelun maksavan aivan maltaita, mutta itse asiassa perusopinnot ovatkin paljon halvemmat kuin olin ajatellut. Minulla on jo kova hinku opiskella, joten ehkä välivuotena tulen käymään viestinnän perusopinnot avoimessa yliopistossa ja ehkä historiaakin. Parasta on, että avoimessa voi opiskella myös etänä netin välityksellä, joten muutto ei ole pakollinen. Tosiaan, muutto Jyväskyläänkin nyt sitten lykkääntyy, sillä en tule ainakaan mitään opintotukea saamaan. Jään siis vielä asumaan tänne, mutta saa nähdä, mitä kaikkea tuleva välivuosi tuo tullessaan. Vuoden päästä voin olla aivan missä vain.

Vieläkin itkettää tätä kirjoittaessani, koska totta kai pettymys on suuri. Tästä on kuitenkin suunta vain ylöspäin ja tekemistä riittää niin kesätöiden kuin autokoulunkin kanssa.

Miten sinulle kävi yhteishaussa, mikäli hait siinä? Miten sinä vietit välivuoden?

En kuulu kirkkoon - miksi?

Uskonto on hyvin mielenkiintoinen aihealue ainakin omasta mielestäni. Kävin lukiossa kaikki uskonnon kurssit yhtä lukuun ottamatta ja varsinkin hieman erikoisemmista uskonnoista, kuten luonnonuskonnoista ja Intian uskonnoista kertovat kurssit olivat yksiä mielenkiintoisimpia. Tämä postaus pyhitetään kokonaan uskolle ja seuraavaksi avaankin hieman sitä, miksi minä en kuulu kirkkoon enää.

Taustaa

Kuuluin evankelis-luterilaiseen kirkkoon siihen asti, kunnes täytin viime marraskuussa 18 vuotta. Heti aamulla herättyäni menin nettiin ja täytin eroilmoituksen kirkosta. Asia oli heti hoidettu ja tuntui hyvältä päättää niin ''suuresta'' asiasta täysin itsenäisesti. Kävin rippikoulun kuten kaikki muutkin enkä silloin ajatellut rippikoulua uskontoon liittyvänä asiana, vaan halusin lähinnä viettää aikaa ystävieni kanssa sekä tehdä jotain arjesta poikkeavaa. Ei 15-vuotiaana oikein kunnolla ajattele, tai en ainakaan itse ajattele, mikä merkitys rippikoululla ja konfirmaatiolla nyt oikeastaan on. Leiriä en kuitenkaan vaihtaisi mihinkään, siihen liittyy useita mukavia muistoja! Oppitunnitkaan eivät olleet kovin tylsiä, sillä kuten mainittua, uskonnot kiinnostavat minua ainakin jonkin verran.

Miksi erosin?

Miksi sitten erosin kirkosta? Siksi, koska minä en usko siihen Jumalaan, johon evankelis-luterilaisessa kirkossa uskotaan. Minun uskoni ei ole sellainen enkä pysty uskomaan asioihin, joita Raamatussa kerrotaan. Oloni oli hyvin ristiriitainen esimerkiksi jumalanpalveluksissa, koska minusta tuntui, että minun pitäisi rukoilla muiden mukana, koska kuulun siihen instituutioon. En kuitenkaan uskonut rukousten sanomaan ja tuntui väärältä, mikäli lausuin niitä muiden mukana. Joten miksi ihmeessä olisin kirkon jäsen, jos en pysty seisomaan sen oppien takana ja minulla on mahdollisuus erota siitä?

Seuraukset

Nyt kirkosta eroamisen jälkeen minulla on hyvin levollinen olo silloinkin, kun joudun jonkin tilaisuuden takia menemään kirkkoon, esimerkiksi viime jouluna joulukirkossa. Minun ja kirkon välillä on hyvin selkeä raja siitä, etten kuulu kirkkoon ja itselleni on selvää, että minun ei tarvitse yrittää ''esittää'' mitään. Minä tiedän, että minun ei tarvitse rukoilla edes muodon vuoksi. Tietenkin nousen seisomaan silloin kun muutkin, koska olisi hyvin epäkunnioittavaa seurakuntaa kohtaan, mikäli jäisin istumaan penkkiin. Rukouksiin en kuitenkaan yhdy vaan voin rauhassa ihailla sitä, kuinka muut ihmiset ovat jo löytäneet sen asian mihin uskovat ja pystyvät ilmaisemaan sen ääneen. Ehkä minullekin valkenee joku päivä tarkasti se, mihin minä uskon vai uskonko mihinkään.

Haitat ja hyödyt

Toki kirkosta eroamisessa on joitain miinuspuolia. En esimerkiksi luultavasti pääse kirkossa naimisiin, mutta en edes koe haluavani kirkkohäitä. En myöskään voi olla kummi - virallisesti. Tietenkään kirkko ei voi kieltää minua olemasta lapsen kummina, mutta sitä ei merkitä kirkon tietokantoihin enkä saisi kirkolta kummitodistusta. Mutta vaikka en olisikaan kenenkään kummi, ei se tarkoita, ettenkö voisi olla jonkun lapsen kanssa läheinen. Kummius on kuitenkin oikeastaan vain nimellinen asia. Myöskään yksi omista kummeistani ei luultavasti taida kuulua kirkkoon, mutta silti koen hänet kummikseni. Tämä kummiasia oli se kynnyskysymys, jota mietin eniten ennen kuin erosin kirkosta, mutta edelliset pohdinnat varmistivat päätökseni eroamisesta. Kirkkoon kuulumattomuus ei siis omalla kohdallani ole mikään ongelma. Ja hei, lisäksi säästän kirkollisveron, joka olisi omalla kohdallani näillä tuloilla ollut noin kolmisen euroa vuodessa! Kaikki on kotiin päin!

Mihin uskon?

Usko ei ole minulle täysin selvä asia ja se tulee luultavasti olemaan koko elämän mittainen tutkimusretki. Voisin kuvailla uskovani ehkä jonkin asteiseen karmaan sekä uudelleen syntymiseen. En halua ajatella niin, että kuoleman jälkeen loppuu kaikki tietoisuutta myöten. En tietenkään voi täysillä uskoa ja todistaa tätä asiaa vedenpitäväksi, mutta toivoisin, että kuoleman jälkeen sielu siirtyy toiseen elävään olentoon, esimerkiksi ihmisen sielu uuteen ihmiseen, kissan sielu uuteen kissaan ja niin edelleen. Emme muista tämän hetkisestä elämästämme mitään, vaan aloitamme kaiken ikään kuin alusta. Tämä voisi selittää esimerkiksi sen, että miksi jotkut lapset tietävät asioita ihmisistä, joita he eivät ole ikinä tavanneet. Olisiko syynä se, että lapsena voi vielä muistaa jotain edellisestä elämästä? Aikuiseksi kasvaessa nämä muistot haalistuisivat ja lasten kertomukset kuulostavat höpsöiltä.

Voin myöntää, että tuntuu vähän hassulta, jos joku uskoo kirjaimellisesti siihen, mitä esimerkiksi Raamatussa sanotaan. Toisaalta jostakin tuntuu varmasti hassulta äskeinen selitykseni uudelleen syntymisestä. Mutta mitä sitten?  Se ei ole minulta tai keneltäkään muulta pois, jos uskomme eri asioihin tai on kokonaan uskomatta. Tärkeintä on, että jokainen saa uskoa juuri niin kuin haluaa ja itse kokee oikeaksi.

Ihan mahtavaa, jos jaksoit lukea tänne asti! Minkälainen sinun suhteesi on uskontoon?